lauantai 27. syyskuuta 2014

Kokemuksia ensimmäiseltä mehiläiskesältä

No, nyt se mehiläiskesä alkaa olla pulkassa, joten on aika koota ajatuksia ja hoitokokemuksia kesän varrelta. Saa nähdä, yltääkö mies- tai paremminkin naismuisti enää sinne asti...

Kesäsää oli jälleen kerran kaikkea muuta kuin tyypillinen. Juhannuksen alla alkanut kylmä kausi näkyi murjottamisena sisätiloissa sekä Muijan että mehiläisten osalta. Kun sitten vihdoin lämpeni, kaikki tapahtui ehkä turhankin nopeasti: monen kasvin kukintajaksot jäivät käsittääkseni tavanomaista lyhyemmiksi ja kesäkylmällä taantuneet pesät tulivat vähän perässä. Kuka helteistä tykkää, sai tältä kesältä haluamansa mutta jälleen kerran Muijalle ja mehiläisille tuntui olevan turhankin kuumaa.

Meillä oli paljon uusia pohjukkeita laitettaviksi pesiin. Jostain syystä monessa pesässä mehiläiset keskittyivät johonkin ihan muuhun kuin rakentamiseen vaikka yritti tehdä kaikennäköisiä temppuja. Laittoipa pohjukkeita sitten alle tai ylle, rakennettujen kehien väliin tai reunoille niin lopputulos oli kutakuinkin sama. Toisaalta saattoi olla, että samassa tarhassa vierekkäisissä ja käytännössä yhtä vahvoissa pesissä, samanikäisten ja -rotuisten kuningattarien valtakunnissa pesien kehitys rakentamisineen erosi toisistaan kuin yö ja päivä! Kyllä ne pienet otukset tai oikeastaan niiden muodostamat yhdyskunnat vaan ovat yksilöitä.

Vierekkäisistä pesistä ja siten samoilta laidunmailta ja samasta mikroilmastosta saatiin lopulta varsin erilaisia satomääriä. Joka tapauksessa sekä sadonkeruu että -korjuu viivästyivät tänä kesänä tuntuvasti. Tosin muiden kiireiden ja elokuun lopussa olleen lomaviikon vuoksikin oltiin jälkijunassa - viimeinen linkous tehtiin vasta syyskuun alussa. Hyvänä puolena toki se, että noinkin myöhään sai maukasta ja varsin tummaa tuoretta hunajaa tarjolle. Loppukesän kummallisena ja ikävänä varjopuolena oli se, että jostain syystä muutamista pesistä oli hävinnyt kuningatar! Kyse oli pääosin jaokkeista ja heinäkuussa hankituista emoista. Ne oli siis otettu vastaan pesissä, munineet useamman viikon ajan mutta jostain syystä lähteneet tai ajettu pois elokuun loppupuolella. Jos jollakin on tähän hyvä teoria, niin toivon kommentteja.


Parin viime kesän tapaan tänäkin vuonna kotitarhan pesille sokeriliemet tarjottiin ”massaruokinnalla”. Huomattavasti vaivattomampaa ja helpompaa, ajattelipa asiaa sitten ruokintalaatikoiden hankinnan, varastoinnin tai pesun kannalta tai siitä näkökulmasta, että litkua pitäisi roudata tiheään tahtiin pesien päälle. Varjopuolena toki se, että osa sokeriliemestä varmaankin päätyi ampiaisten ja kimalaisten masuihin... Lisäksi pesien paino pitää luonnollisesti vielä tarkistaa, sillä varmastikaan ”massaruokinnan” sokerimäärä ei ole jakautunut tasaisesti kaikkiin pesiin. Viime kesän tapaan muuten taas tuli mieleen, että kenties se valmis sokeriliemi kannattaisi kuitenkin ostaa eikä tehdä kaikkea itse. Saa nähdä, onko asia muistissa vielä ensi kesänä, kun ruvetaan pohtimaan talviruuan hankintaa...

Tymol-tyynyt ovat nyt kaikissa pesissä. Katseet kohdistuvat siis seuraavaksi loppuvuoden oksaalihappotiputuksiin ja todennäköisesti tikkasuojien laittoon. Siinä välissä lienee aikaa kirjoittaa hunajan käsittelystä ja pakkaamisesta sekä tarkemmin tuosta ”massaruokinnastakin”.

tiistai 5. elokuuta 2014

Sadonkorjuuta

Sadonkorjuun aika on tullut! Parhaiten satotilanteen kehitystä pääsee pesäkäyntien ohella seuraamaan ja arvioimaan vaakapesien avulla. Kannattaa toki katsoa useammankin vaakapesän käppyröitä eikä vain sitä lähintä. Kuten on moneen kertaan todettu niin sekä paikallisesti että jopa pesäkohtaisesti mesimäärässä saattaa olla todella paljon vaihtelua. Oma kokemuskin viime viikoilta osoittaa, että samalla tarhalla vierekkäin olevien pesien mesimäärä voi poiketa toisistaan huomattavasti vaikka molemmissa olisi yhtä ”tuore” emo, samankaltainen kalusto, samat laidunmaat, samat mikroilmasto-olosuhteet... Jaa niin ja käppyröiden lisäksi osa vaakapesän omistajista kirjoittaa myös paljon ja/tai hauskoja kommenttejaan mm. "mehiläisronteista" -suosittelenkin lukemaan ainakin oppi-isämme Hannun vaakapesäkommentteja Lohjalta.

Noh, joka tapauksessa tänä kesänä ensimmäinen linkouskertamme ajoittui noin kuukautta viimevuotista myöhemmäksi. Sääpuolelta vakiolausahduksekseni muuttunut "vuodet eivät ole veljeksiä" pätee ilman muuta myös sääherkkään mehiläistarhaukseen. Viime vuonna oltiin tosin etuajassa, nyt mielestäni jälkijunassa. Ensimmäiset hunajat lingottiin meillä Rengossa noin viikko sitten. Missään nimessä kaikkia hunajia ei voinut vielä tuolloin lingota, osassa pesistä oli lähes valmiita kakkuja mutta meden peittäminen oli vielä pahasti kesken ja oletusarvoisesti mesi vielä liian kosteaa. Nyrkkisääntönähän on todettu, että mesi on "valmista" ja hunajakakku siten linkoamiskelpoinen kun vähintään 2/3 sen medestä on peitetty vakahannella. Tosin kannattaa varautua siihen, että aivan satokauden lopussa mehiläiset eivät niitä välttämättä enää peitä. Ehkä alkaa jo niitäkin laiskottaa tai sitten ovat viisaita... Mesihän on niiden ruokaa, joten kannattaako sitä viimeistä erää enää säilöä kun kerran tulee samantien käyttöön eikä luonnosta enää irtoa enempää.

Hunajan kosteusprosentin saa tarkastettua kätevästi refraktometreilla, joista todellakin löytyy muitakin vaihtoehtoja kuin niitä kalliitta ja digitaalisia "hifistelyversioita". Kosteuden kanssa onkin syytä olla tarkkana, sillä muutenhan se alkaa herkästi käydä tölkissään. Sopii varmaan hunajatuotteisiin, joiden on tarkoituskin käydä muttei varsinaiseen hunajaan. Meillä ensimmäisen hunajaerän kosteusprosentti oli 17,5 %, mittari odottaa nyt seuraavaa linkouserää. Pakkaaminen on alkanut mutta siitä ja etiketöinnistä myöhemmin.


PS. Tämän kesän yhdeksi ihmetyksenaiheeksi on noussut se, että mehiläiset rakentavat yllättävän laiskasti uudelle pohjukkeelle eivätkä siten myöskään kerää odotetusti mettä. Samaa vaivaa muuallakin, mitä olen kuullut. Toisaalta - en minäkään näillä helteillä jaksa kauheasti huhki!

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Parvi siellä, toinen täällä

Enpä olisi osannut arvata (enkä ennustaa!) alkukesällä kehnosta lentosäästä kirjoittaessani, että se voi muuttua entistäkin kehnommaksi ja niinkin pitkäkestoiseksi. Pari ensimmäistä lomaviikkoa kului lähinnä sisätiloissa - minä mökissä ja mehiläiset pesissään mökin pihalla. Samanlaista koleutta riitti kautta Suomen ja kuulopuheiden mukaan sään lämmettyä monilta on lähtenyt normikesää enemmän parvia livohkaan. Ilmeisesti siis samankaltainen tilanne kuin pari kesää sitten, ja lentosäässäkin on niiden välillä yhteneviä piirteitä. Niinpä olen nyt entistäkin vahvemmin sillä kannalla, että tilan lisääminen tai muut estoyritykset eivät hevillä auta tuollaisessa tilanteessa vaan mehiläiset vaan yksinkertaisesti päättävät lähteä hakemaan muualta parempaa elämää, säätä ja laidunmaita.


Tänä kesänä en ole henkilökohtaisesti päässyt todistamaan yhdenkään parven lähtöä. On se vaan aikamoinen näytelmä: ensin voimistuva pörinä ja lopulta suorastaan jylinä, kun porukka kerääntyy pesän ulkopuolelle ja jatkaa mustana pilvenä edelleen joko oman pihan puuhun tai jonnekin kauemmas. Viereinen kuva on viime vuodelta, jolloin ajoin juuri mökkipihaan todistaakseni, että aiemmin ja tietämättäni hopeapajuun kerääntynyt parvi päätti jatkaa juuri samaan aikaan matkaansa. Itse asiassa kyse on siitä samasta parvesta, josta meikäläisen ”mehiläistenhoitoura” alkoi. Tuo parvihan saatiin kiinni seuraavana päivänä naapurin Salmen kanssa ja se palasi hieman avustettuna kiltisti takaisin mökkipihaamme. Mustan mehiläispilven takana oleva pilvi on muuten kauniin ilman kumpupilvi eli Cumulus humilis ;o)



Tämän kesän parvikokemukseni sisältää nyt kolme ”ajolähtöä” puhelinsoittojen perusteella sekä yhden parven, joka päätti asettua taloksi pihallamme olleeseen laatikkopinoon. Olin lomalla ollessani muutaman päivän poissa mökiltä ja tullessani takaisin laitoin Itse Mehiläistarhaajalle viestin, että ilmeisesti täällä ollaan ryöstöretkellä - siitäkin huolimatta, että kehien piti olla tyhjiä viimekesäisen linkouksen jäljiltä. Myöhemmin samana päivänä huomattiin, että trafiikki kävikin toiseen suuntaan eli viemisen sijaan sinne oltiinkin tuomassa uusia ruokavarantoja! Niinpä annoimme parvelle pohjan alle ja katon pään päälle ja nyt se (toivottavasti) elelee mettä keräten lähitarhassa kaikessa rauhassa. 



Pari päivää tuon jälkeen olin taas yksin mökillä, kun sain Itse Mehiläistarhaajalta soiton ja pyynnön lähteä katsomaan vähän mtkan päähän yhteen piharakennukseen päätyneitä mehiläisiä. Ilmeisesti ne olivat parven reunasta vahingossa sisäpuolelle joutuneita mehiläisiä, joita oli jäljellä enää pari kourallista. Seuraava hälytys tuli vielä samana päivänä taas tutusta numerosta naapurista, siis Salmelta. Viime kesänä toimintansa aloittanut kahden naisen pelastuspartiomme lähti taas liikkelle – todetakseen, että se parvi oli ehtinyt jo jatkaa matkaansa.
 

Parin päivän päästä siitä tuli seuraava soitto Salmelta, ja taas mentiin. Olikin sijainniltaan ”hieman” haastavampi tapaus, sillä tuo parvi oli löytänyt itselleen oivan pesäkolon koivun rungosta. Jottei tilanne olisi niin helppo, se oli arviolta neljän metrin korkeudessa ja salaman aikaansaama lentoaukko varsin pieni. Toisaalta ei olisi kyllä ollut toivoakaan, että me olisimme saaneet parven alas vaikkas se olisi roikkunut oksassa tuolla korkeudella. Siellä se nyt kai jatkaa yhä eloaan ja pölyttää härkäpapupeltoa. Mikäli talvi ei ”korjaa” tuota parvea pois, niin keväällä voi mennä sormi suuhun mietittäessä seuraavaa siirtoa. Olen kyllä kysynyt jo liiton neuvojalta ohjeita mutta...
 

Olen liiton sivulta tarkistanut, että tältä seudulta on ilmoittautunut jopa muutamia parven kiinniottajia (meidän epävirallinen pelastuspartiomme ei ole listalla ;o). Apu löytynee siis sieltä, jos on tarvis. Omalta osaltani raja menee ehkä parissa metrissä, jos tällä saavitekniikalla toimitaan ja katolle minua ei myöskään saa. Siihen voi kyllä varautua, että näitä parvisoittoja tulee jatkossakin: tässä muutaman kilometrin säteellä kun on ainakin viiden eri tarhaajan pesiä, joten potentiaalisia parveilijoita kyllä piisaa. Kun mehiläisillä ei ole korvamerkkejä, niin näiden tämänkesäistenkin parvien alkuperä jäänee mysteeriksi...

maanantai 30. kesäkuuta 2014

EKM-saneerausta treenaamassa - ja kuulumisia vaihtamassa

Tällä kertaa opintiellä Rajamäen nurkilla oli paitsi meitä tämän vuoden peruskurssilaisia myös enemmän tai vähemmän kokeneita yhdistyksemme muita tarhaajia. Oletettavasti jokaiselle kirjainyhdistelmä EKM on jo tuttu – siinä määrin siitä on puhuttu ja kirjoitettu useampaan otteeseen. Tämän illan aiheena oli EKM-saneerauksen tekeminen käytännössä. Menoa ei haitannut yhtään se, että kyseisessä pesässä ei oikeasti ollut havaittavissa esikotelomätäoireita.

Paikalle oli saapunut yllättävän paljon tarhaajia kuten kuvastakin voi päätellä – ja suuri joukko jäi vielä kuvarajauksen ulkopuolellekin. Osa meistä osallistui keväällä Leimin Jannen EKM-luennolle enkä tuntunut olevan ainoa hatarapäinen: kukaan kun ei tuntunut oikein muistavan, että minkälainen se Jannen oma saneeraustekniikka olikaan... Emo pois pesästä mutta mitä sen jälkeen? Joka tapauksessa tällä kertaa opimme pari tekniikkaa: sen virallisen ja Juhan oman version. Jälkimmäinen tuntui saavan meiltä enemmän suosiota, sillä se vaikutti käytännöllisemmältä kun mehiläiset ravistettiin suoraan uuteen pesään pohjukkeille yläpuolella olleen tyhjän pesälaatikon toimiessa ikäänkuin suppilona. Virallisessa versiossa mehiläiset ravistettiin lentoaukon edessä olleelle "kaukalolle", josta mehiläisten pitää sitten kömpiä pesäänsä.


Mutta ei tämä ilta pelkkää EKM-saneerausta ollut! Samalla pääsi kätevästi vaihtamaan kuulumisia ja kokemuksia muiden kanssa – ja nautiskelemaan pullakahveista luonnon helmassa. Ainakin yksi kurssilaisistamme oli jo päässyt tositoimiin, kun parvi oli lähtenyt pesästä. Lähti se kuulemma pois puustakin tuoreen tarhaajan avituksella mutta samalla lähti jokunen oksakin. Mutta mitäpä parista oksasta. Pääasia on, että parvi saatiin kotiutettua ja pysymään pesässään kirjan oppien avulla.

Pienen otoksen perusteella vaikutti siltä, ettemme suinkaan ole ainoita, joiden pesissä riittää mettä lähinnä vain mehiläisten omiin tarpeisiin. Olipa jouduttu turvautumaan lisäruokaankin, mikä lienee kesäkuun loppupuolella suht' harvinista Etelä-Suomessa. Toisaalta harvinaista on myös viime aikojen kolea sää, joka on jatkunut lähes yhtäjaksoisesti näinkin pitkään. Pesän kuluttama hunajamäärä ei muuten ole ihan vähäinen: Mehiläiskalenterin syrjässä olevan tekstin perusteella yksi yhdyskunta kuluttaa vuodessa 60 kg hunajaa, 40 kg siitepölyä ja 31 kg vettä! Tänä kesänä tuota jälkimmäistä piisaisi kyllä yllin kyllin ainakin tällä seudulla mutta muut varannot ovatkin sitten tiukassa. Itse Mehiläistarhaajan Mustialan kurssikavereilla hunajaa on kuulemma kertynyt laajan hakkuuaukean keskellä jo reippaasti kehnosta säästä huolimatta. Siinä näkee, kuinka paljon tarhapaikalla ja hyvillä laidunmailla on merkitystä.

Viime vuonna tähän aikaan olimme lingonneet ensimmäisen hunajasatsin ja sitä oli jo viety myyntiinkin. Nyt ihmetellään, että minkälaiseksi tämä satokausi muodostuu. Ennusteiden perusteella näyttäisi olevan jotain toivoa lämpenemisestä ja sateiden taukoamisesta. Saa nähdä kuinka käy ja jos käy hyvin, niin kauanko sitä "herkkua" kestää. Tuo Jäämeri kun on kuitenkin aika lähellä, eikä sieltä pohjoistuulten sattuessa virtaa lämmintä edes kesällä...

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Pesien siirtämistä, tarhapaikan valintaa ja satovaihtelua...

Toissa kesänä mehiläisiä lähti meiltä livohkaan omatoimisesti, viime aikoina niitä on lähtenyt hallitusti pesäkaluston kanssa auton kyydissä uusille omistajilleen... Tästä huolimatta hoidokkeja kyllä riittää. Pesiä on nyt siirrelty tutun maanviljelijän kuminapeltojen laidoille ja yhdeltä heikkotuottoiselta tarhalta pesät siirrettiin kokonaan pois. Muutenkin pitää miettiä nykyisten ja tulevien tarhapaikkojen soveltuvuutta. Tavoite tietysti olisi, että kaikki tarhapaikat olisivat satoisia, helposti autolla saavutettavia ja lisäksi järkevän ajomatkan päässä.

Pesäpaikan valinta ei olekaan mehiläistarhauksessa välttämättä se helpoin tehtävä. Kuten peruskursillamme alkukeväästä ainakin Parikin Jyrki totesi, Suomen oloissa laidunmaita kyllä löytyy muutamalle pesälle melkein mistä tahansa. Tarhapaikan ilmasto-oloilla ja jopa mikroilmastolla on erittäin suuri merkitys – samaten sillä, missä vaiheessa päivän ensimmäiset auringonsäteet osuvat tarhapaikalle. Periaatteessa suunnittelutyötä kannattaisi siis ruveta tekemään ennakkoon maastokartan kanssa myös korkeuskäyriä tutkien, miettiä vaihtoehtoisia tarhapaikkoja ja lähteä lopuksi paikan päälle tekemään soveltuvuusarviointia joko aurinkoisella säällä tai kompassin kanssa. Käytännössä on tullut huomattua, että vähän varjoisempi ja alavampi paikkakin saattaa olla tuottoisa, jos se vaan on hyvässä tuulensuojassa.


Kollegoilleni olen jo monasti vuosien varrella todennut, että mökkipaikkamme on "Kanta-Hämeen ikioma Vihti Maasoja". Hallaisuutta tai talvella kireimpiä pakkasia Etelä-Suomeen ennustettaessa Maasojan havaintoasema on meteorologille kultaakin kalliimpi. Alavalla paikalla sijaitseva asema kun antaa hyvin osviittaa siitä, minkälaisia olosuhteita muillakin etelän alavilla paikoilla on - edellyttäen toki, että tuuli- ja pilviolot ovat samankaltaisia. Ja kuten tuosta kuvailustani voi päätellä, niin tämä mökkiympäristömme menee samaan kastiin: talven kovilla pakkasilla ja tyyninä, selkeinä kesäöinä lämpötila on helposti useita asteita kylmempi kuin lähiseudulla.

Mehiläisyhdyskunnan kevätkehityksen alkaminen ja "tehokkuus" riippuvat luonnollisesti siitä, missä vaiheessa kevättä esimerkiksi pajun kukinta alkaa. Tämä on luonnollisesti pitkälti kiinni lämpöoloista: esimerkiksi tänä keväänä mökillämme pesien kehitys alkoi toista kuukautta myöhemmin kuin eteläisimmässä Suomessa. Etäisyyttä on selvästi alle 100 kilometriä – ja samoilla hunajamarkkinoilla ihmetellään muiden tarhaajien hinnoittelua... Pohjoisen kylmemmissä oloissa sato on yleensä pienempi mutta paikalliset osaavat arvostaa lähituotantoa ja ovat samalla valmiita maksamaan hunajasta kovemman hinnan. Olemme siis täällä Hämeen kylmimmässä kolkassa ikään kuin takaa-ajoasemissa verrattuna lähistön muihin tarhauksiin, joten on entistäkin tärkeämpi miettiä pesien sijoittelua vähän "ylevämmille" paikoille.

Uusia tarhapaikkoja on sovittu myös kotikonnuillemme Salon suunnalle, jossa tulee nyt vietettyä aiempaa enemmän aikaa. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten keskisato vaihtelee näiden paikkojen välillä! Ilmastollisia olosuhteita voi arvioida kasvuvyöhykekarttojen perusteella, pesiämme siirretään nyt kolme "pykälää" kolmosesta 1A:han. Tosin kuten sanottua: sato riippuu alueellisten ilmasto-olosuhteiden ja mikroilmaston lisäksi paljon säästä, joka vaihtelee Suomen kesässä yleensä jopa muutamien kilometrien matkalla. Olen muuten jo henkisesti varautunut siihen, että tämänkin kesän jälkeen uutisoidaan siitä, miten hunajasato on vaihdellut esimerkiksi maakunnittain vaikka todellisuudessa sato vaihteleeyleensä aina tarha- ja jopa pesäkohtaisesti. En taida siis uskoa satouutisoinnin yleistäviin tulkintoihin tänäkään vuonna.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Kehnoa lentosäätä ja turhautumista

Edellisestä kirjoituksesta on luvattoman paljon aikaa mutta nyt sattui "sopivasti" viikonloppuun osumaan sellaista säätä, että on parempi pysyä sisällä - ja ylimääräistä aikaakin riittää. Lämpömittari näyttää nyt päiväsaikaan selvästi alle 10 astetta, vettä sataa ja tuulee koleasti. Lentosään puutetta pohdiskellaan todennäköisesti sekä täällä sisällä, pihalla mehiläispesissä että naapurustossa Lopen Räyskälässä, jossa alkaa kohta purjelennon MM-kisoja edeltävä harjoitusviikko.

Pari vuotta sitten ihmettelimme pesästään lähtevien parvien määrää. Miesmuisti on yleensä varsin lyhyt ja kesäsäät vaihtelevat poikkeuksetta aina alueellisesti, joten kerrottakoon, että sää ei tuolloin todellakaan suosinut mehiläisten kesäelämää. Edeltävänä kesänä Itse Mehiläistarhaaja oli vasta hankkinut ensimmäiset pesänsä, kaksi kolmesta oli jaokkeita. Parveilusta ei ollut silloin tietoakaan, joten kesällä 2012 olimme ihmeissämme, kun parvi toisensa jälkeen päätti ottaa hatkat. Onko niissä jotain vikaa? Tilanpuutteesta ei ainakaan ollut kyse, joten sen takia ei tarvinnut lähteä väljemmille vesille. Kun kerran kukaan karkureista ei tullut kertomaan missä oikein mätti, lähtösyyt jäivät arvailujen varaan. Joka tapauksessa tuo oli se samainen kesä, jolloin totesin, että kuningattarien sijaan uusien pesin valtiaat osoittautuivatkin bileprinsessoiksi! Sattuipa vielä niin, että parvia lähti erityisen paljon vieläpä juhannusviikonlopun aikana...

Kokeneet mehiläistarhaajat ja asioista enemmän tietävät saattavat nyt tälle teorialleni hymähdellä mutta mietin kuitenkin, että aiheuttaako huonon lentosään kesänä ylimääräistä parveilua mehiläisten turhautuminen tilanteeseen? Miettikääpä asiaa omalta kohdaltanne. Moni meistä lataa Suomen lyhyeen kesään suuria odotuksia ja suunnittelee tekemisiään sillä oletuksella, että kesäsää tarjoaa paljon aurinkoa ja lämpöä - sadetta mieluusti vain yöaikaan eikä silloinkaan liikaa. Entä kun todellisuus osoittautuukin toisenlaiseksi: koleaa ja sateista viikosta toiseen. Kenties seurauksena kiukkuisia ja pettyneitä perheenjäseniä ahtaissa mökkitiloissa, ei mitään tekemistä, riitelyä... Siinä vaiheessa tyypillisesti uutisoidaan siitä, että matkat etelän lämpöön on myyty loppuun. Yhdenlaista parveilua sekin, syynä pettymys ja turhautuminen kesäsäähän. Miksei tämä sama pätisi myös mehiläisiin? En toivo, että tästä tai tulevista kesistä tulisi toisintoa vuodelta 2012 mutta aion kyllä seurata tilannetta. Olen aina sanonut, että minussa ei ole tutkija-ainesta pätkän vertaa mutta näistä "empiirisistä pikkututkimuksista", joita elämä heittää eteen, kyllä tykkään.

Lupaan muuten parantaa tapani ja kirjoittaa useammin. Viime aikojen vähäisistä pesäkäynneistä ei ole tullut kerrottua mitään ja lahden eteläpuolella tuli käytyä ihmettelemässä sikäläistä tarhaustoimintaa toukokuun lopussa. Lomakin on kohta alkamassa, eikä ole tarkoitus parveilla etelänmaille. Aika näyttää, paljonko lomaan osuu sopivaa "blogisäätä".

Runsaan puolen viikon aika sademittariin on muuten kertynyt lähemmäs 50 mm eikä lentoaukolla todellakaan näkynyt mitään elämää.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Puhtaat paperit Eviralta

Kuten aiemmissa päivityksissäni olen maininnutkin, niin peruskurssimme varrella on useaan otteeseen puhuttu erilaisista mehiläisten taudeista siinä määrin, että osa jo ihmetteli, miten tautisia elukoita ne mehiläiset oikein ovatkaan! Eiväthän ne ole mutta tulevan tarhaajan on syytä tunnistaa mahdolliset taudit ja osata torjua niitä tekemällä - ja toisinaan jättämällä tekemättä toimenpiteitä, joista on mehiläisille haittaa eikä hyötyä.

Alkavalla viikolla kurssillamme olisi vuorossa tarhakäynti nro II, jossa on ohjelman perusteella vuorossa osaston lisäämistä ja tautitarkkailua. Olisi ollut kiva mennä mutta kun ei nyt valitettavasti satu sopimaan mikään vaihtoehdoista omiin aikatauluihini. Osastoa on kuitenkin jo lisätty (lue: katsoin vierestä) ja esikotelomädän eli EKM:n varalta tautitarkkailua olen treenannut korkin sulkijana, putkilon numeroijana, lomakkeen täyttäjänä ja lähetyksen postittajana. Tämän lisäksi olimme kuuntelemassa yhdistyksemme järjestämää EKM-luentoa. Leimin Janne valisti meitä asiasta aakkoshuoltsikan ”kokoustilassa” huhtikuun alkupuolella. Näytteitä otettiin meillä pääsiäisen alla joka ikisen pesän talviruuasta – ei yhteisnäytettä vaan ”pesä/putkilo”-taktiikalla. Eipä olisi jäänyt sitten haarukoitavaksi, missä pesässä olisi ehkä kytemässä EKM, mikäli Eviran tulos olisi ollut toisenlainen...

Kuten otsikkokin jo kertoo, niin Eviralta tuli juuri perjantaina puhtaat paperit jokaikisestä pesästä! Tai ei oikeastaan papereita, sillä tuossa vaiheessa saimme vastauksen puhelimitse – ja papereita odotetaan lähiaikoina postitse. Maaliskuussa ryhdyin selvittelemään, että miten tämä EKM-tutkimus ylipäänsä hoidetaan tilanteissa, joissa pesä ei sinänsä vaikuta tautiselta eikä ole myöskään olemassa tautihistoriaa omalta (tai oikeastaan Itse Mehiläistarhaajan) tarhausajalta. Em. kaltaisiin tapauksiinhan ei löydy ainakaan tällä hetkellä opastusta liiton (SML ry.) sivuilta, mikä olisi mielestäni kaiken A & O - sekä kaikkien nykyisten että tulevien tarhaajien eduksi. Lisäksi tarvittaisiin riittävän seikkaperäiset ohjeet sitä, miten asian kanssa pitäisi toimia myytäessä pesiä ja kuinka vanha tutkimus on vielä kelvollinen, jos pesiä ostaa tai myy. Kaikki tarhaajat eivät toki kuulu liittoon ja/tai lue ko. sivuston ohjeita mutta olisi edes mahdollisuus löytää jostain tietoa ja ohjeita noudattamalla estää edes omalta osaltaan EKM:n leviäminen myyntipesien kautta. Tietovajeeni takia päädyinkin lähettämään liudan kysymyksiä liittoon. Varsinaista aikarajaa ei saamani vastauksen perusteella ole olemassa mutta suositeltavaa on, että keväällä myytävien pesien tutkimus ei saisi olla vanhempi kuin edelliseltä satokaudelta (loppukesä) – ja jaokkeiden myynnissä tutkimustulos pitäisi olla samalta keväältä tai uudempi. Tämä siis sen perusteella, mitä sain vastaukseksi maaliskuussa 2014. Voi olla, että tämä on jo nyt tätä kirjoittaessani joltain osin vanhentunutta tietoa - ja ehkä vielä todennäköisemmin vanhenee jossain vaiheessa...

Koska monessa yhteydessä olen saanut sen käsityksen, että EKM on jo jonkimoinen ongelma juurikin Länsi- ja Etelä-Suomessa, niin kyllähän tulosten saanti jänskätti. Suomessahan tulkinta on äärimmäisen tiukka: yksikin EKM-itiö tarkoittaa tautia, vaikkakin ehkä vain piilevänä. Ymmärtääkseni osassa maista pesä katsotaan tautiseksi vasta sitten, kun tauti on kliininen eli eläinlääkäri voi todeta sen tunnistamalla oireita (esim. venyvä toukkamassa tikkutestillä). Jos muistan kuulemani oikein, niin piilevän taudin eteneminen kliiniseksi edellyttänee jopa miljoonia itiöitä! Maalaisjärjellä ajateltuna tuntuukin siltä, että yhden itiön perusteella julistettava (kliininen) tauti on vähän sama asia kuin minulla väitettäisiin tällä hetkellä olevan esim. vatsatauti ja flunssa sillä perusteella, että kropassani lienee jotain ”ylimääräistä”, joka ehkä edesauttaisi taudin puhkeamista tietyissä olosuhteissa.

Oli miten oli niin ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että pesän EKM-saneeraus tulee tänä kesänä eteeni vain siinä tapauksessa, jos ehdin mukaan siihen kurssipäiväämme, jolla saneerausta opetetaan käytännössä. Tosin tämän ennustettavuus taitaa olla samaa luokkaa kuin kesäsään ennustaminen tässä vaiheessa vuotta... Eihän sitä koskaan voi tietää, jos pesiemme nykyisten tai tulevien sijoituspaikkojen lähellä on jokin potentiaalinen tautilähde, josta EKM siirtyykin omaan tarhaukseen. Turha sitä on kuitenkaan murehtia – mehiläistarhaajan elämähän on täynnä erilaisia epävarmuuksia!

PS. mahdollisille hunajankäyttäjille tiedoksi: EKM on ”vain” sikiötauti, joka jyllätessään näivettää pesän: uusia mehiläisiä syntyy aina vaan vähemmän. Se ei siis vaivaa aikuisia mehiläisiä, jotka keräävät meden - eikä myöskään hunajaa käyttäviä ihmisiä.

torstai 1. toukokuuta 2014

Kaiken maailman superhunajat...

Edellisestä blogipäivityksestä alkaakin olla jo aikaa. Tämänpäiväisen Helsingin Sanomien kirjoitus haavat parantavasta "superhunajasta" sai kuitenkin tarttumaan kuvitteelliseen kynääni...

Mistä ihmeestä näitä luonnontuotteiden superversioita oikein tulee? Jos miettii lehtijutuissa sekä markkinointi- ja myyntipuheissa käytettyjä nimikkeitä, niin matka tavallisesta luonnontuotteesta supertuotteeksi onnistuu ilmeisesti jollakin seuraavalla keinolla:
  • tuote saa lääketieteellisen nimikkeen ja se pakataan folioisiin läpipainopakkauksiin tai steriiliin muoviin
  • tuote kuivataan tai jauhetaan ja rahdataan mielellään toiselle puolelle maapalloa
  • tuote saadaan markkinoitua kansainvälisille julkimoille, jotka kertovat käyttävänsä tuotetta. Oletettavasti tässä tapauksessa raha kulkee toiseen suuntaan kuin normaalisti tuotteita hankittaessa...
On se maailma vaan mennyt ihmeelliseksi, kun kaikki luonnollisetkin raaka-aineet pitää pakata länsimaisen lääketieteen kertapakkauksiin tai tänne luonnonmarjojen luvattuun maahan rahdataan kuivattuja "ihmemarjoja" eli superfoodia! Niitä ihmemarjoja kun on Suomen metsät väärällään. Ei tarvitse välttämättä mennä edes metsään asti, sillä torilta niitä saa tuoreina ja kaupan hyllyltä kuivattuna tai jauhettuna. Käsittääkseni näitä kotimaisia marjoja ja niiden "superfood-ominaisuuksia" on yritetty markkinoida kotimaassakin mutta taitavat tehdä paremmin kauppansa jälleen kerran siellä toisella puolella maapalloa, missä arvostetaan aivan eri tavalla suomalaisen luonnon ja luonnontuotteen puhtautta.

Jos siis olen ymmärtänyt oikein, niin hunaja muuttuu superiksi siinä vaiheessa, kun se pakataan lääketehtaan läpipainopakkauksiiin tai pieniin steriileihin muovipusseihin. Taannoin apteekin tiskillä reseptilääkettä odottaessani huomioni kiinnittyi tablettipakkauksiin, jotka sisälsivät tuoteselosteen mukaan Kanadasta peräisin olevaa kuivattua hunajaa. Totesin farmaseutille, etten ymmärä ollenkaan mitä järkeä on rahdata Kanadasta asti kuivattua hunajaa kun sitä kuivaamatonta alkuperäistuotetta on saatavilla vaikkapa naapurin mehiläistarhaajalta. Farmaseutti ainakin väitti olevansa kanssani samaa mieltä...

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Pitäsikö jokaisen torikojun ja myyntihyllyn reunassa lukea, että nämä puhtaat ja terveelliset suomalaiset hunajat ja marjat eivät ole ainoastaan superfoodia vaan suorastaan hyperfoodia?!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ensimmäistä kertaa tositoimissa!

 

Peruskurssin tarhakäynti I 5.4.2014


Kevättalven teoriapäivien jälkeen koitti ensimmäinen tarhakäynti. Suuri peruskurssijoukkomme jakaantui viikonloppuna ryhmiin, sillä 30 henkilöä samalla tarhalla samaan aikaan olisi jo ollut liikaa. Varmaan olisi ollut liikaa Hannun näkökulmasta siinäkin mielessä, että noin kymmenen innokkaan kurssilaisen tekemisiä on helpompi pitää silmällä... Kyllä me aikuisetkin ”ehditään” saamaan aikaan kaikenmoista kun vaan valvojan silmä välttää.

Ohjelmassa oli yhden tarhan, tässä tapauksessa kahdeksan pesän pohjien vaihto, ruoka- ja sikiöintitilanteen tarkastus sekä oksaalihappotiputus. Hannun pesiin pohjien vaihto sujui luonnikkaasti, koska piti vain repäistä nidotut hiiriesteet pois, liu'uttaa talvella käytettävä verkkopohja pois uristaan ja laittaa tilalle umpinainen pohjalevy. Luulenpa, että joukkiomme selviytyi kunnialla myös siitä, että takareunan tukkeeksi tuli yhtenäinen puukapula ja etupuolelle säätökapula ja pienin mahdollinen lentoaukko, jotta lämpötalous on kunnossa sikiöintiä ja pesän kevätkehitystä varten. Mahtoikohan Hannu luottaa meihin vai kävikö salaa tarkastamassa, tulivatko pulikat varmasti kohdilleen...




Lähes kaikilla kurssilaisilla oli uutuuttaan valkoisena hohtava hoitopuku, joka ei tosin hohtanut puhtautttaan enää hetken päästä... Oma hoitoanorakkini oli ehtinyt tuhriintua jo edellisenä viikonloppuna, kun kävin salaa harjoittelemassa pohjien vaihtoa mökkipihallamme. Vaikka kuinka itse yrittäisi olla siivosti, niin työläisneitokaiset palkitsevat etenkin näin kevätaikaan hoitajan työskentelyn tekemällä omia ”rusketusraitojaan” eri puolille pukua. Suojautumista mehiläispesillä tarvitaan siis sekä piikikkäiden että värikkäiden pommitusten varalta!

Hannun pesät osoittautuivat varsin vahvoiksi. Ruokaa piisasi ja kohokantisia peittosikiöitä löytyi kaikista pesistä. Kukaan ei tainnut nähdä kuningatarta eikä koleahkon tuulen takia ollut tarkoituskaan tuulettaa pesää turhan pitkään. Sikiöinti on kuitenkin vankka todiste siitä, että emo on olemassa – tai ainakin oli vielä viikko, pari sitten. Hannu muuten lupaili aiemmin sähköpostissaan tarhakäyntien ajankohtia ilmoitellessaan, että tänä viikonloppuna lempeät ja lämpimät tuulet jo leyhyttelevät oksia. Sanoisin, että noilla eväillä Hannun ei kannata miettiä meteorologin uraa!

Hannun tarhalla tehtiin myös keväinen oksaalihappotiputus. Varroapunkin torjuntaan on erilaisia hoitokäytäntöjä. Luultavasti suuri osa tekee säännölliset torjunnat joka tapauksessa, tekemättä punkkilaskentaa. Torjuntakäytäntö riippuu siis varmaankin tarhaajasta, maantieteellisestä sijainnista ja etenkin tarhausalueen punkkimäärästä. Meillä torjunnat tehdään säännönmukaisesti loppukesästä sekä loppuvuodesta, lisäksi punkkeja torjutaan leikkaamalla kuhnurikakkuja. Muutoin seurataan punkkitilannetta pohjista, joten kevään tiputusta ei tehdä vain ”varmuuden vuoksi”. Esimerkiksi nyt viimeisen viikon aikana juuri vaihdetuille 10 pohjalle oli pudonnut vain parista, kolmesta pesästä 1-3 punkkia (ok tulos) ja muista ei ollenkaan. Varroapunkkitilanteen seurannasta ja torjunnasta löytyy muuten tietoa liiton sivuilta.

Koko ryhmämme tarttui innokkaasti toimeen ja kukaan ei puikkinut pakoon mehiläisten pörrätessä ympärillä. Eivätkä ne tyytyneet vain pörräämiseen vaan asettuivat tiiviiksi peitteeksi muutamien pukuihin ja etenkin hattuihin. Tosin osaselitys oli se, että me innokkaat aloittelijat emme välttämättä vielä sisäistäneet, miksi hoitotoimenpiteet tehdään yleensä joko pesän takana tai korkeintaan sivustalla. Lentoaukon edessä seisominen ei liene suotavaa mutta kun piti kuitenkin samalla nähdä, mitä siellä oikein tapahtuu.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Jaokkeita ja emoja sekä kestoaiheemme mehiläistaudit

Viimeiset teoriatunnit, kurssipäivä VI 22.3.2014


Auton nokka suuntautui myös tänä lauantaina kohti Rajamäkeä. Kurssiohjelmassamme mehiläistaudit taisivat olla listattuna nyt ensimmäistä kertaa varsinaiseen päiväohjelmaan mutta ainakin kaikkina niinä viitenä kurssipäivänä, jolloin olen ollut mukana, aiheesta on puhuttu enemmän tai vähemmän. Tosin nyt tuli vielä muutama sellainen tautinimike, joista kurssilla ei ole ennen puhuttu.

Ainakin osalla kurssilaisista ”tautitieto lisäsi tuskaa” mutta itseään rauhoittaakseen asiat kannattanee laittaa oikeaan mittakaavaan. Meillä ihmisilläkin on vuosien varrella kaikenlaista pienempää tai suurempaa sairautta. Välillä on vatsa sekaisin ja välillä flunssa iskee – joskus ehkä jotain vakavampaa. Tauteihin kannattaa suhtautua riittävällä vakavuudella muttei kuitenkaan maailmanloppuna. Tiedä sitten, miten tätä tärkeää asiaa saisi ujutettua kurssiohjelmaan siten, ettei se paisuisi aloittelijan päässä elämää suuremmaksi ongelmaksi. Mikko ainakin yritti parhaimpansa, oli mehiläisten vatsatautia (nosema) ja flunssaa (kalkkisikiö). Sikiöinnin jo alettua edes meteorologi-mehiläistarhaaja ei voi mitään mahdolliselle kylmälle kaudelle mutta ainakaan ei kannata mennä silloin kattoa ehdoin tahdoin avaamaan ja kehiä nostelemaan!

Toivottavaa toki on, että kaikki taudit ja vaivat saisi estettyä toimimalla itse oikein ja oikeaan aikaan esimerkiksi kalustoa huoltamalla ja hoitamalla punkkien torjuntatyöt, tutkimalla pesiä ja pyrkimällä huomaamaan mahdolliset oireet heti alkuvaiheessa, huolehtimalla pesän vahvuudesta ja tarvittaessa lisäruuasta... Kaikkea ei vaan voi kontrolloida eikä kaikkeen voi vaikuttaa!

Jaokkeen teko ja emonkasvatus herättivät paljon keskustelua. Ja myös se, että mistä saa hyviä ostoemoja ja mihin hintaan. Itse olen ihmetellyt, että onko ylipäänsä mahdollista, että on olemassa emoja, jotka ovat takuuvarmasti täysin puhdasrotuisia ja ovat käyttäytymiseltään ja lisääntymisominaisuuksiltaan samanlaisia. Kaipa ne ovat vain emoja, jotka edustavat pääosin tiettyä rotua ja rodutkin muuntautuvat ajan saatossa. Jokainen emo on kai myös oma yksilönsä ja geeniperimän lisäksi käyttäytymiseen vaikuttanevat myös ympäristötekijät ja puhdas sattuma. Tuskin mehiläisten kanssa homma toimii yhtään yksioikoisemmin kuin muiden lajien kanssa.

Filosofoinnista voisi siirtyä takaisin konkreettisempiin asioihin... Esillä oli tällä kertaa kattavasti ja ”sen seitsemää sorttia” erilaista pesäkalustoa sekä esimerkiksi emonkasvatuksen liittyvää tarviketta. Väritykseltään vaihtelevan pesäkaluston seurauksena virisi myös aikamoinen keskustelu sopivasta pesän väristä - ja jopa sävystä. Lähestymiskulmana oli ennen kaikkea pesävärin lämpövaikutus. Olisikohan muuten hyvä vaihtoehto, jos pesäväri toimisikin kameleonttimaisesti: viileällä säällä tummuu ja kuumassa paahteessa vaalenee? Tosin tummumisen hyöty tulisi vasta siinä tapauksessa, että pesä saisi lämmittäviä auringonsäteitä ja lämpö siirtyisi tehokkaasti pesän sisälle. Lisäksi pesän lämpötaloudessa pitäisi huomioida pesän rakenne ja materiaali, pesiä ympäröivän maaston väritys ja lämpöominaisuudet, topografia, vallitsevat tuuliolot, valoisuus ja varjoisuus, alueen ilmasto-olot ylipäänsä, melko sattumanvaraisesti vaihtelevat sääolosuhteet... Ehkä on parempi, ettei vaivaa tällä asialla päätään sen enempää sillä tämän lisäksi pitäisi huomioida vielä kaikki muut ennakoitavat ja ennakoimattomat asiat. Ja taas mentiin näköjään filosofoinnin puolelle.

PS. Kuten kuvasta näkyy, niin suojavarusteet kannattaa todellakin hankkia ennen pesäkäyntien alkamista huhtikuussa! Tosin aina sekään ei riitä, että pesäkäynneillä suojaus on kunnossa... Ainahan joku yksittäinen voi kulkeutua esimerkiksi salamatkustajaksi autoon ja hoitaa ”tarhaajan torjunnan”.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Sadonkorjuuasiaa talvisäässä

Kurssipäivä V 15.3.2014

Teoriapäivät alkavat uhkaavasti loppua, joten perjantaisena vapaapäivänä nokka suuntautui kohti Loimaata hoitopuvun ostoon. Kohta se on kuitenkin huhtikuu ja ensimmäiset pesäkäynnit! Talvipäivillä ehdin hurahtaa Hannun Apimondia-kuvissa näkyviin kirjaviin anorakkeihin, joten pyysin häneltä kuvia aloittaakseni salapoliisityön. Ei siitä mitään tullut ja vaikka kuinka olen tehnyt erilaisia nettihakuja, niin aina vaan vastaan tuppaa tulemaan tylsän valkoista pukuvalikoimaa. Kai niitä vaaleita ja kirkkaita värejä on muitakin, jos kerran mehiläiset oikeasti suhtautuvat vihamielisesti tumma-asuisiin ja siten hunajakarhulta näyttäviin mehiläishoitajiin. Joka tapauksessa anorakin väri on nyt vihreä - ja pitihän uudesta asusta "ottaa tyypit" lumisessa Rengossa sunnuntaina. Jos muuten joku ihmettelee pesien paketointia niin syynä on Herra Tikka, joka äkkäsi pesät viime syksynä. Tervapaperin ansiosta pesät ovat jääneet nyt rauhaan ja tikka on tyytynyt rasvapötköihin kuten pienemmätkin linnut. Tervapaperi ei yllä lentoaukkoon asti, joten puhdistuslentosäiden lähestyessä tarhaajan ei tarvitse panikoida "suljettujen ovien" takia.

 Puvun sijaan tarkoituksenani taisi kuitenkin olla kertoa itse kurssista. Tällä kerralla aiheenamme oli loppukesän ja syksyn työt. Nyt ollaan sitten niissä hoitotyövaiheissa, joita olen orjatyönä harjoitellut viime vuosina - ja ollut välillä kurkkuani myöten täynnä hunajaa! Hunajaa on siis tullut pakattua tölkki jos toinenkin. Osin saan kyllä syyttää suuresta työmäärästä itseänikin, sillä minä ne "käsintehdyt" etiketit ja tuotelaput pellavanyöreineen keksin. Viime vuoden urakan jälkeen ryhdyin muuten selvittelemään, mitä sellaiset etiketit maksaisivat valmiiksi painettuina...

Kurssilla puhuttiin luonnollisesti hunajan käsittelystä. Sinänsä on mielenkiintoista, että vaikka muuten nykyinen ruokatrendi on mahdollisimman suoraan "pellosta pöytään" niin hunajan osalta ajatellaan - tai ainakin osa ajattelee, että kauttaaltaan pienikiteinen hunaja on perimmäinen tavoite. Työmääränä sellaisen aikaansaaminen ei varmaan ole ollenkaan kohtuutonta mutta vaatii käsittääkseni hunajan päivittäistä "vaivaamista" ja ilmeisesti niiden välissä myös sammion kuskaamista noin 15-asteiseen säilytystilaan. Vaatii mielestäni aikamoisia investointeja ja tiloja, jollei sitten ulkoista tuota vaihetta. Onneksi monien suussa vähän isommatkin kiteet sulavat, ja ainahan käyttäjä saa palautettua hunajan vaikka juoksevaan muotoon asti.

Sadonkorjuun jälken onkin ruokintasokerin vuoro. Valmista sokeriliuostakin on toki tarjolla mutta meillä on käytetty normaalia kidesokeria. Sokeriliuoksen teossa auttaa valtavasti se, että ulkosaunassamme on suuri muuripata. Sillä saa kätevästi veden lämmitettyä ja kun tekee seoksen saavissa, niin työpäivän jälkeen samaisessa muuripadassa voi kuumentaa taas omat pesuvedet.

Syksyn torjuntoja olen katsonut sivusta, kun kerran en ole pesillä aiemmin työskennellyt. Valmiita tymolityynyjä on käytetty, samaten tiskirätti/pakastepussi-versiota. Lääkeruiskua ostaessa kannattaa muuten varautua siihen, että apteekissa voidaan ensin suhtautua ruiskun kyselijään melko tympeästi. Oli kuulemma asenne kuitenkin muuttunut, kun kertoi ruiskutarpeen johtuvat mehiläisistä...

Piikeistä puhuttiin muuten myös kurssilla. Ei niinkään siitä, millaisiin hyökkäyksiin tuleva mehiläistarhaaja voi varatua vaan siitä, miten joissakin maissa käydään sairaalassa otattamassa mehiläisenpistoja. Länsimaiseen lääketieteeseen tottuneelle tuntuu hieman oudolta mutta kiinalaisen torin "lääkevalikoiman" nähtyäni ei tuo kauheasti kummastuta...

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Muutama työläinen pihalla, loput vielä pesien lämmössä






Viikonloppuna oli kevään toistaiseksi lämpimintä, vaikkei sitä kaikkialla välttämättä huomannutkaan kolean tuulen ja runsaan pilvisyyden vuoksi. Rengossakin viikonlopun pihahommiin sai varustautua kunnon talvivaatetuksella ja kylmä tuli silti. 

Mökkipihallamme olevista pesistä jokunen työläinen uskaltautui ulos lentelemään, kun taas tämä (orja)työläinen hääräsi molempina päivinä pesäkaluston kimpussa tukevasti saappaat maankamaralla – eivätkä ne työt siihen loppuneet… 

Painepesuri oli ahkerassa käytössä kevytpesien kalustoa puhdistaessani ja desinfiointiin käytin Virkon S:ää, joka lienee ainakin tällaisen ”sohelomman” käyttäjän käsissä turvallisempi vaihtoehto kuin perinteinen lipeäliuos. Puupesien puhdistus viimeisteltiin liekittämällä, toki kauempana kevytpesistä. 

Pari vajaata työpäivää tuli tällä kertaa tehtyä kahden ihmisen voimin. Kuinkahan moni tarhaaja muuten muistaa laskea myös kaikki nämä talvikauden ”harrastukset”, kaluston uusimiseen ja kunnostamiseen menevän ajallisen ja taloudellisen panoksen miettiessään hunajan hinnoittelua tai pesäkohtaisesti kuluvaa työmäärää?

Eilen eli maanantaina satuin näkemään TV1:n Prismassa esitetyn ohjelman ”Mitä eläimet ajattelevat?”. Ohjelman tyyli ei ehkä ollut ihan suomalaiseen makuun mutta mehiläisiin liittyvä osio oli todella mielenkiintoista katsottavaa ja kuunneltavaa. Parven yksittäisten mehiläisten käyttäytyminen uuden kodin valinnassa, parvikavereiden houkuttelussa ja viestityksessä oli suorastaan jännää! Ohjelma on näköjään tarjolla Areenassa vain kuusi päivää. Kannattaa katsoa, jos mahdollista – mehiläisosio alkaa noin 35 minuutin kohdalta.

Muutaman päivän päästä olisi sitten toiseksi viimeinen teoriapäivä peruskurssillamme. Vuorossa ovat silloin loppukesän ja syksyn työt.